Sosiaali- ja terveysalalla tarkoitetaan sekä terveydenhuollon sekä sosiaalihuollon- ja työn yhteistä aluetta, jolla lähihoitaja toimii palveluissa. Keskiajalle saakka ihmisiä on hoidettu omissa kodeissaan, perheen, suvun ja kyläyhteisön piirissä. "Vaivaisten holhous" sekä auttaminen on perustunut kristinuskolle luontaisen armeliaisuuden varaan. Ennen vanhaan oli myös niin että jos vammaisella tai vanhuksella ei ollut sukua tai perhettä, niin hänen osakseen tuli huutolaisuus, kiertolaisuus tai kerjuu. Eli tämä tarkoitti sitä että kunnan viranomaiset tarjosivat vaivaisia ihmisiä, lapsia ja vanhuksia muihin taloihin elätiksi, kuitenkin mahdollisimman pientä ylläpitokorvausta vastaan. Pitäjänkierto tai kiertolaisuus meinasi sitä että nämä ihmiset siirtyivät eri paikkakunnille saadakseen ruokaa ja yösijaa taloista.
Kerjääminen, joka on tuttu asia tänäkin päivänä tarkoitti siis samaa kuin nykyäänkin, eli rahan, tarvikkeiden ja ruuan pyytämistä parempiosaisilta, kertomalla oman heikon tilanteensa.
Seurakunta aloitti köyhistä huolehtimisen, ja 1600-luvulla ja 1700-luvun lopulla köyhäinhoito määrättiin seurakunnille pakolliseksi toimenpiteeksi. 1700-luvulla otettiin myös käyttöön ruotuhoito, ruotuarmeijan ohella. Vaivaishoidon menetelmänä se siis tarkoitti sitä, että huollettava ihminen annettiin huollettavaksi muutama talo vuorollaan. Ruotulaisen oli tehtävä työtä talolle voimiensa ja kykyjensä mukaan. Läänisairaalat aloittivat toimintansa 1700- ja 1800- luvun vaihteessa. Mielisairaita potilaita varten oli tarkoitettu vastaanottolaitokset. Jotta joku kelpuutettiin sairaanhoitajaksi, piti hänen olla kestävä, terve, kunnollinen, hiljainen, siivo naisihminen ja keski-ikäinen. 1850-luvulla syntyivät ensimmäiset valtion yleiset sairaalat. Lääkitsemistä ja hoitamista oltiin opittu sukupolvelta toiselle ja toimintaa ohjasi velvollisuuden tunto ja auttamisen halu. Välillä naisia, jotka tiesivät lääkitsemisestä, oli poltettu tai tuomittu noitina ja harhaoppisina, sillä parantamisen taidot saatettiin usein yhdistää yliluonnollisiin pahoihin voimiin.
Vaivaisholhousasetus vuodelta 1852 velvoitti seurakunnat avustamaan vaivaisia ja köyhiä ihmisiä. Tuolloin myös perustettiin vaivaistaloja, myöhempiä kunnalliskoteja. Huutolainen tarkoitti sitä, että hoidokki sijoitettiin elätteelle eli ylläpidettäväksi julkisella tarjouskaupalla eli huutokaupalla.
Diakonissalaitos perustettiin vuonna 1867 Helsinkiin. Samassa yhteydessä aloitettiin myös keskieurooppalaisen mallin mukainen diakonissakoulutus. Siellä hoitajia koulutettiin sairaiden ja kärsivien auttajiksi. Alusta lähtien hoidon elementit ovat olleet ennen samat kuin nykyisinkin hoitajien koulutuksessa . Teknistyminen ja lääketiede ovat tuoneet paljon uusia asioita, mutta lähtökohdat ja perusasiat ovat samat.
1860-luvulla Suomessa kärsittiin nälänhädästä ja tuberkuloosi oli suuri ongelma. Auttamistyöhön tarvittiin osaavia ihmisiä. Diakonissakoulutus aloitettiin myös Sortavalassa, Oulussa ja Viipurissa, Helsingin lisäksi. 1890-luvulla alettiin palkata kiertäviä sairaanhoitajattaria hoitamaan sairaita.
Tuberkuloosihoitajat kiertelivät eri kodeissa opastamassa siisteydessä, ruuanvalmistamisessa, hygieniataidoissa ja puhtaudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti