Lapsella on jo syntyessään imemisrefleksi. Vastasyntynyt syö keskimäärin viisi-kuusi rintamaitoateriaa päivän aikana, aterioita voi olla useampikin tarvittaessa. Sen lisäksi lapsi syö parin ensimmäisen kuukauden aikana kerran tai kahdesti yöllä. Vähitellen, ei kuitenkaan ennen kolmen kuukauden ikää, lapsi on valmis maistamaan kiinteätä ravintoa, tavallisimmin jotain marja- tai hedelmäsosetta. N. 4 kuukauden iässä aloitetaan kiinteän ruuan antaminen, mutta tällä ei ole kiirettä ja aloittamista voi hyvin siirtää puolen vuoden ikään asti, mikäli lapsi kasvaa hyvin pelkällä rintamaidolla. Kiinteän ruuan antamisen jälkeen jää yösyöminen vähitellen tavallisesti pois. Imetystä suositellaan kuitenkin jatkettavan 6-12 kuukauden ikään. Mikäli kiinteän ravinnon aloittamista siirretään myöhempään, saattaa lapsi tarvita äidinmaitoaterioita edelleen kerran yössä. Äidinmaidon vähentyessä tai loppuessa suositellaan se korvattavaksi äidinmaidonkorvikkeella yhden vuoden ikään. 5 kuukauden iästä alkaen äidinmaidonkorvike voidaan korvata osittain tai kokonaan lastenvellillä.
Vettä suositellaan lapselle janojuomaksi. Alle vuoden ikäiselle suositellaan annettavaksi kokomaitoa ja yli vuoden ikäiselle ruuan kanssa mieluiten kevytmaitoa. Hiukan ennen yhden vuoden ikää aloitetaan hapanmaitotuotteiden antaminen. Alle kolmivuotiaan ravinnossa rasvoilla on tärkeä merkitys, mikäli perhe käyttää rasvatonta maitoa, lapsen puuroon on hyvä lisätä yksi-kaksi ruokalusikallista ruokaöljyä.
Puolen vuoden iässä lapsi pystyy jo istumaan tukien. Häntä voi tällöin edelleen syöttää sylissä tai ns. babysitterissä, mutta häntä voi totuttaa myös omaan syöttötuoliin. Tässä iässä lapsi osaa jo tarttua esineeseen ja vaihtaa sen toiseen käteen, joten lapselle voi antaa lusikan kiinteän ravinnon antamisen aloittamisen yhteydessä. Samoihin aikoihin voi aloittaa tutista "vieroittamisen", sillä lapsen imemisen tarve vähenee kehityksen myötä yhden vuoden ikään tultaessa. Anatomisesti muotoiltu tutti mahdollistaa paremmin hammaskaarien luonnollisen kehittymisen. Peukalon ja pyöreän tutin imeskelyssä kieli ei pääse painumaan suulakeen, jolloin se jää kapeaksi ja hampaiden asento huonoksi. Ylä- ja alahampaiden väliin jää ns. tuttirako, jos tutin käyttö on yli kaksivuotiaana runsasta ja jatkuu 3-4-vuotiaaksi.
9-10-kuukautinen hallitsee ns. pinsettiotteen ja on taitava napostelemaan etusormi-peukalo -otteella suuhunsa rusinoita, herneitä tms. Samoin tämän ikäinen osaa juoda jo kupista. Puolentoista-kahden vuoden ikäinen lapsi osaa syödä lusikalla jo itse varsin taitavasti, jos hän on saanut tilaisuuden harjoittaa taitoaan. Kolmevuotiaana lapsi oppii syömään veitsellä ja haarukalla. Kaksi-kolmevuotias osaa itse ottaa ruokansa ja voidella leipänsä. Aikuista tarvitaan antamaan turvallisuutta ja mallia sekä neuvomaan rauhallisesti ja konkreettisesti. Kolmivuotiaasta lähtien on aika opetella palauttamaan ruokailuvälineet ja roskat niille varatuille paikoille. Aikuinen on tärkeä esikuva ja hän auttaa, neuvoo ja tukee ollen lähellä. Lapsi tarvitsee aikaa selviytyäkseen toimistaan.
Viisivuotias harjoittelee entistä siistimpiä ruokailutapoja ja esim. perunoiden kuorimista. Omatoimisuuden harjoittelun ohella tämä on mainio hienomotoriikan ja keskittymiskyvyn harjaannuttaja.
Ravinnon tarve vaihtelee samanikäisten lasten kesken ja samallakin lapsella eri kausina. Nopean kehityksen ja kasvun aikana se on yleensä suurin. Lapsen käydessä toista vuottaan hänen ruokailunsa keskeytyy helposti pienistäkin ympäristön tapahtumista ja äänistä. Tutun, häirittömän ja kaikilla tavoin turvallisen ruokailuympäristön luominen on aikuisen vastuulla.
Lapselle ei pidä tuputtaa ruokaa eikä häntä saa pakottaa syömään. Jos lapsi saa sopivan ruoka-annoksen ja häntä kannustetaan itse pyytämään tarvittaessa lisää, hän oppii vähitellen itse säännöstelemään ruoka-annoksiaan. Päivähoidossa isoissa 3-6 vuotiaiden lapsiryhmässä asiat sujuvat parhaiten, jos lapset syövät muutamassa pöytäryhmässä, jossa kussakin on tarjolla päivän ruokalajit. Jo pienenkin lapsen kanssa tulee jutella ruokailun yhteydessä. Pienellä vauvalla perusaistimukset kuten nälän tunne, täyttävät lapsen tajunnan kokonaan ja johtavat välittömään ja voimakkaaseen toimintaa, nälkäitkuun. Hyvän ja pahanolon tunne eivät ehdi olla tunteita, vaan ne muuttuvat suoraan tahtomiseksi. Kasvaessaan lapsi oppii luottamaan aikuiseen ja pystyy odottamaan pienen hetken ennen ruoan saamista.
Motoristen taitojen, liikkumisen ja käden ja silmän yhteistyön kehittyessä lapsen itsetunnon kasvua tukee, jos hän saa suorittaa joitakin pieniä ruokailuun liittyviä askareita itse. Hän voi olla apulaisena pöydän kattamisessa ja avustaa leipien voitelussa, hedelmien pilkkomisessa tai raasteiden tekemisessä. Leikki-ikäinen on myös kiinnostunut leipomisesta.
Kahden-kolmen kuukauden ikäisenä lapsi katsoo tarkkaavaisesti vanhempaansa. Ruokailuhetkistä voi tällöin rakentaa erinomaisen seurusteluhetken, jossa fyysinen läheisyyden lisäksi lapsi on vastavuoroisessa suhteessa aikuiseen.
Aikuisen tulee olla kasvot lapseen päin syöttäessään lasta sylissä tai tuolissa. Tällöin syöttäminen on helpompaa ja se myös mahdollistaa luontevan kanssakäymisen.
Ruokailuhetket ovat pöytätapojen opettelun lisäksi hyviä tilanteita laajentaa myös tietoja ja kokemuksia, kun maistellaan ja totutellaan syömään monipuolisesti ja erilaisia ruokia. Lapset juttelevat myös mielellään keskenään; tämän pitäisi olla mahdollista ja hyvänä alkuna henkeville, mukaville pöytäkeskusteluille.
Aivan vauvaiästä asti on tärkeää ottaa lapsi mukaan perheen yhteisiin ruokailuhetkiin. Kodeissa ja hoidossa on hyvä suunnitella lasten istumajärjestys niin, että jokaisella on ruokarauha. Lapselle sopivan kokoiset ruokailuvälineet ja tuolit edistävät hänen itsenäistä selviytymistään ruokailutilanteista. Kohteliaisuudet kuten "kiitos", ja "ole hyvä", "voisitko ojentaa..." kuuluvat ruokailutilanteisiin itsestään selvinä jo pienestä pitäen.
Päivähoidossa vanhemmat ovat kaikkein tyytyväisimpiä ruokailuun. Ruoka on myös riittävän konkreettinen aihe hoitokeskustelujen pohjaksi ja siitä on helppo puhua. Maassamme päivähoidossa ruokahuolto on suunnitelmallista ja ruoka on monipuolista. Lasten muistikuvat ruokailusta jakautuvat sekä kielteisiin että myönteisiin. Päivähoidon ruokia muistellaan "vesi kielellä". Kielteisiä muistoja ovat kokemukset pakkomaistamisesta ja pakkosyömisestä.
Ruokailutilanteet koetaan päiväkodissa ongelmallisimmiksi kasvatustilanteiksi. Niissä esiintyy eniten lasten käyttäytymisen tasolla ilmeneviä kasvatuksellisia ongelmia. Yleisin ruokailuun liittyvä ongelma niin hoidossa kuin kotonakin on se, että lapsi ei halua syödä tai hän syö ruokia valikoiden. Lapsilla on myös ennakkoluuloja eri ruokalajeja kohtaan.
Päiväkodissa yleinen ongelma on se että lapsi pelleillee, hotkii, kilpailee syömisessä, juttelee kovaäänisesti tai on levoton ruokaillessa. Lasten häiritsevän käytöksen aiheuttajana tuntuu olevan haluttomuus syödä. Lapsi ei yksinkertaisesti syö tarjottua ruokaa tai osoittaa haluttomuuttaan syödä viivyttelemällä. Useimmissa tapauksissa syömättömyyden taustalla ei ole sairaalloinen ruokahaluttomuus, vaan aikuisen käsitykset siitä, mitä, miten ja missä määrin lapsen pitäisi syödä.
Aikuisten reaktiot lasten ongelmakäyttäytymiseen ruokailussa keskittyvät erilaisiin keinoihin, jolla lapsi yritetään saada syömään ruokansa. Lasta totutetaan ruokailutilanteisiin ja uusiin ruokiin esimerkiksi siten, että aloitetaan maistelulla ja pienillä annoksilla. Ruokailutilanteiden ongelmat pyritään ratkaisemaan kekustelemalla, puhumalla esimerkiksi ruoan jäähtymisestä, monipuolisen ravinnon tärkeydestä ja hyvistä ruokailutavoista. Tällöin voidaan lasta hoputtaa syömään reippaammin tai toisaalta voidaan häntä kehottaa syömään syömään rauhallisemmin.
Päivähoidossa ruokailutapahtumaan liittyvät ongelmat pyritään yleisemmin ratkaisemaan erilaisten "erityisjärjestelyjen" avulla. Mikäli ryhmä koostuu kovin eri-ikäisistä tai taidoissaan eri vaiheissa olevista lapsista, kannattaa nuorimmat ottaa pihalta ensin sisälle, käydä käsien pesulla ja aloittaa ruokailu heidän kanssaan. Samoin he ovat sitten ensimmäisinä valmiita päivälevolle. Levoton lapsi voidaan siirtää omaan pöytään tai erilliseen tilaan ruokailemaan. Hänelle annetaan ruoka muita aikaisemmin tai myöhemmin tai keksitään muita järjestelyjä ruokarauhan aikaansaamiseksi.
Tilapäinen ruokahaluttomuus on toisinaan lapsilla kuten aikuisillakin luonnollista. Mitä isommasta lapsesta on kysymys, sitä enemmän on syytä luottaa lapsen omaan arvioon tämän nälästä ja ruoan tarpeesta. Tutkimukset osoittavat että lapset kyllä syövät jos heillä on nälkä. Pitkällä tähtäimellä he oppivat myös ottamaan vastaan erilaisia ruokia, jotta saisivat tarvitsemansa ravintoaineet. Tämä tietysti edellyttää että heille on tarjolla oikeanlaista ja monipuolista ravintoa.
Lapsemme eivät yleensä kärsi ruoan puutteesta vaan pikemminkin vääristä ruokailutottumuksista. Tervettä näläntunnetta häiritsevät makeiset, herkut, välipalat sekä juomat. Väärät tottumukset voivat aiheuttaa myös lihavuutta. Jatkuva ruoan tuputtaminen voi häiritä terveen ja normaalin näläntunteen kehittymistä. Lapsen ei tulisi oppia olemaan "liian kiltti" syömällä kaiken aikuisen tarjoaman.
Kotien ruokailukulttuurissa on tapahtunut vuosien myötä muutoksia - harvassa kodissa koko perhe kerääntyy enää yhdessä syömään päivällistä, ainakaan arkisin. Lämmintä ruokaa ei myöskään valmisteta alusta alkaen päivittäin. Muutoksilla saattaa olla myös oma merkityksensä hoitopaikan ruokailukulttuureihin ja niiden mahdollisiin ongelmiin. Lasten ruokatottumuksia sekä kotona että hoidossa pitäisi pohtia yhdessä aikuisten kanssa, ja ne pitäisi yhdistää kasvatuksen kokonaiskenttään. Toisaalta syömisen nostaminen kasvatuksen merkittävimmäksi ongelmaksi voi olla silmien ummistamista lapsen todellisilta tarpeilta. "Maassamme nälän vaurioittama pieni lapsi on sairaalassa harvinaisuus, sen sijaan rakkauden puutteesta sairastuneita on niin paljon, että heitä on sairaaloihin vuoden jono", on todennut lastenpsykiatri Varilo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti